Kirjauduin ensimmäisen kerran #Möystiin varmaan joskus 2005, ehkä. Jok tapauksessa, siitä on vuosia. Kyseessä oli kommunikaation ihme, aika ennen puukkia ja #paskoja jätkiä. Tästä yhteisöstä ponnisti aikoinaan myös tämä blogi. Möysti on kuitenkin jo kauan sitten jäänyt unholaan, opiskelut, intit ym. yhdessä teknologian kehittymisen myötä johtivat tähän. Every era has its end. Tämäkin bloginpeijjooni tarvitsee osaltaan tietyn send-offin, muistutuksen siitä että sanat muistetaan ja toki teot myös. Siksi kirjoitin tämän tekstin.
Noudatan samaa perinnettä kuin noin vuosi sitten, kun viimeksi kirjoitin tänne: on aamuyö ja olen ollut dokaamassa. Kerron silti mikä on pödelöde atm, herran vuonna 2013. Henkilökohtaisesti on oma elämäni melkoisessa murrosvaiheessa: tämä on ensimmäinen vuosi sitten 90-luvun lama-aikojen kun vietän valtaosan vuodesta ulkomailla. Ensi keskiviikkona muutan työn perässä Ruotsiin. Tästäkin olen maininnut verrattain harvalle, toisaalta olenhan sentään silloin tällöin kotimaassakin. Elokuussa puolestaan lähden kartuttamaan jos jonkinmoista kokemusta ulkomailta ja lähden Montrealiin loppuvuodeksi. Varmaan ensimmäinen joulu poissa kotoa, hurjaa. Kaikki nämä ovat asioita, joista aiemmin ajattelin "sitten isona minä...". Ja se hetki on nyt edessä. Epätodellinen olo.
Loppupeleissä on verrattain vähän sanottavaa. Yön pikkutunteina huomaa sen, miten väistämättä aika kuluu, ja vanhat rutiinit jäävät unholaan. Siksi kai tämänkin kirjoitin. Ehkä sinäkin, joka tätä luet, olet jonkinasteisissa nostalgiapärinöissä tämän luettuasi (tai ehkä hajoilet vain yhdys sana virheisiin). Eeppisin keissihän olisi, että et edes tietäisi kuka perkele olen, vaan lukisit tämän tekstin ja siitä backtrackaisit tarinaani taaksepäin. Ttuseois.
Tämän koko tekstin pointti on nostalginen glory days -fiilistely. Laiva on valmiina lähtöön etc. Lopetan perisuomalaisiin melankolisiin sanoihin, jotka on tapana upottaa jokaiseen pidempään akateemiseen tekstiin:
Tätä ei lue kukaan.
~Forza
Noudatan samaa perinnettä kuin noin vuosi sitten, kun viimeksi kirjoitin tänne: on aamuyö ja olen ollut dokaamassa. Kerron silti mikä on pödelöde atm, herran vuonna 2013. Henkilökohtaisesti on oma elämäni melkoisessa murrosvaiheessa: tämä on ensimmäinen vuosi sitten 90-luvun lama-aikojen kun vietän valtaosan vuodesta ulkomailla. Ensi keskiviikkona muutan työn perässä Ruotsiin. Tästäkin olen maininnut verrattain harvalle, toisaalta olenhan sentään silloin tällöin kotimaassakin. Elokuussa puolestaan lähden kartuttamaan jos jonkinmoista kokemusta ulkomailta ja lähden Montrealiin loppuvuodeksi. Varmaan ensimmäinen joulu poissa kotoa, hurjaa. Kaikki nämä ovat asioita, joista aiemmin ajattelin "sitten isona minä...". Ja se hetki on nyt edessä. Epätodellinen olo.
Loppupeleissä on verrattain vähän sanottavaa. Yön pikkutunteina huomaa sen, miten väistämättä aika kuluu, ja vanhat rutiinit jäävät unholaan. Siksi kai tämänkin kirjoitin. Ehkä sinäkin, joka tätä luet, olet jonkinasteisissa nostalgiapärinöissä tämän luettuasi (tai ehkä hajoilet vain yhdys sana virheisiin). Eeppisin keissihän olisi, että et edes tietäisi kuka perkele olen, vaan lukisit tämän tekstin ja siitä backtrackaisit tarinaani taaksepäin. Ttuseois.
Tämän koko tekstin pointti on nostalginen glory days -fiilistely. Laiva on valmiina lähtöön etc. Lopetan perisuomalaisiin melankolisiin sanoihin, jotka on tapana upottaa jokaiseen pidempään akateemiseen tekstiin:
Tätä ei lue kukaan.
~Forza
