2013, elämä möystin jälkeen.

Kirjauduin ensimmäisen kerran #Möystiin varmaan joskus 2005, ehkä. Jok tapauksessa, siitä on vuosia. Kyseessä oli kommunikaation ihme, aika ennen puukkia ja #paskoja jätkiä. Tästä yhteisöstä ponnisti aikoinaan myös tämä blogi. Möysti on kuitenkin jo kauan sitten jäänyt unholaan, opiskelut, intit ym. yhdessä teknologian kehittymisen myötä johtivat tähän. Every era has its end. Tämäkin bloginpeijjooni tarvitsee osaltaan tietyn send-offin, muistutuksen siitä että sanat muistetaan ja toki teot myös. Siksi kirjoitin tämän tekstin.

Noudatan samaa perinnettä kuin noin vuosi sitten, kun viimeksi kirjoitin tänne: on aamuyö ja olen ollut dokaamassa. Kerron silti mikä on pödelöde atm, herran vuonna 2013. Henkilökohtaisesti on oma elämäni melkoisessa murrosvaiheessa: tämä on ensimmäinen vuosi sitten 90-luvun lama-aikojen kun vietän valtaosan vuodesta ulkomailla. Ensi keskiviikkona muutan työn perässä Ruotsiin. Tästäkin olen maininnut verrattain harvalle, toisaalta olenhan sentään silloin tällöin kotimaassakin. Elokuussa puolestaan lähden kartuttamaan jos jonkinmoista kokemusta ulkomailta ja lähden Montrealiin loppuvuodeksi. Varmaan ensimmäinen joulu poissa kotoa, hurjaa. Kaikki nämä ovat asioita, joista aiemmin ajattelin "sitten isona minä...". Ja se hetki on nyt edessä. Epätodellinen olo.

Loppupeleissä on verrattain vähän sanottavaa. Yön pikkutunteina huomaa sen, miten väistämättä aika kuluu, ja vanhat rutiinit jäävät unholaan. Siksi kai tämänkin kirjoitin. Ehkä sinäkin, joka tätä luet, olet jonkinasteisissa nostalgiapärinöissä tämän luettuasi (tai ehkä hajoilet vain yhdys sana virheisiin). Eeppisin keissihän olisi, että et edes tietäisi kuka perkele olen, vaan lukisit tämän tekstin ja siitä backtrackaisit tarinaani taaksepäin. Ttuseois.

Tämän koko tekstin pointti on nostalginen glory days -fiilistely. Laiva on valmiina lähtöön etc. Lopetan perisuomalaisiin melankolisiin sanoihin, jotka on tapana upottaa jokaiseen pidempään akateemiseen tekstiin:

Tätä ei lue kukaan.

~Forza

Hellurei

Ja hellät tunteet, jne.
Aloitin juuri opinnot Helsingin Yliopistolla. Ainoa asia mitä voin tässä vaiheessa todeta on että ei todellakaan olisi varmaan pitänyt. Yhdestä neljän päivän partysta toipumiseen tarvitsisi ainakin kolme päivää, mutta ei ehdi. Joten yleisjäisyys vähän vaivaa. Lisäksi koen, että kykyni kommunikoida vieraiden ihmisten kanssa on kahden viime vuoden aikana kuihtunut ja pahasti. Ennen olin etevä puhumaan kelle vaan randomille ihan mitä vaan kakkaa. Kolme tuntia putkeen. Tänään joku tosissaan totesi minulle: "You seem quite shy." Joopa joo, en kyllä tiiä. Pitää varmaan ryhdistäytyä vähän.

Yllättävää, että kukaan ei ole päivittänyt tätä loistavaa blogia pitkiin aikoihin. Olen suorastaan masentunut oman panokseni pienuudesta. No, asiat tuppaavat unohtumaan kun tapahtuu kaikkea jännää, ja niin edelleen. Voisin aloittaa tämän uudestaan, huomasin nimittäin juuri että tällä blogilla on kokonaiset kolme (3!!!) seuraajaa. Jotka kaikki ovat niitä pojuja, jotka kanssani myös tätä paskablogia kirjoittavat/kirjoittivat joskus muinoin.

Piakkoin jätän hyvästit Kallion sydämelle, ja muutan kunnolliseen perhelähiöön viettämään eläkepäiviäni. Omenat tippuvat puusta ja lapsenlapset temmeltävät hiekkalaatikolla, laadidaadidaa.

Loppuun vielä kuva eräästä loistoelokuvasta.

SHOUT!

Lämpimin ja rakastavin terveisin,
killinki

Long time no shemale

Hellurei lösmöt.

Olen viimeksi kirjoittanut varmaankin mursujaisviikolla joten paljon on elämässä ehtinyt tapahtua. Muutin koirankopistani huomattavasti viihtyisämpään ja paremmalla paikalla sijaitsevaan luukkuun, ajoin itseni burnoutin partaalle 70h työviikoilla loppusyksystä ja ties mitä. Dokattuakin on tullut, myönnän sen.

Ens viikko on vapunalusviikko, yay. Ensimmäinen kunnon opiskelijavappu, haalarit mintissä ja yo-lakki KY:n väreissä. Life is pretty good. Merkmets hakee HYY:n alaisuuteen ja ehkä jopa avustuksia on luvassa. Oh dog.

Viisaudenhampaiden poiston jälkeen kolottaa lähinnä viinahammasta. Mutta kaikki aikovat viettää perjantain Möystissä. Siksi tämä päivityskin. Ehkä wapun jälkeen on jotain hauskaa kerrottavaa. Tuskin kuitenkaan: onhan penseily toimintamme kulmakivi.

~forzu

Harvest moon

Lähikuukausien parasta antia:

Kevättä odotellessa! Tämä vuosi on toistaiseksi ollut erittäin mahtava. Olen tehnyt kaikkea hulvatonta. Siis silloin kun olen ehtinyt. Olen myös katsonut pitkästä aikaa ihan samperisti Monty Pythonia ja kuunnellut hauskaa musaa. Ja käynyt leffassa keskimäärin kaksi kertaa viikossa.

t. killinki

Pitkästä aikaa

En oo aikoihin kirjoittanu mitään. Ehkä koska mulla ei kuuteen viikkoon oo ollu vapaa-aikaa. Kymmenen tunnin kuluttua on ruotsin suullinen tentti. En osaa sanastoa yhtään. Ei nappaa. Elämäni tiivistyy seuraavaan:

Ville

Yellow Brick Road

Eilen olin yksin kaupassa työvuorossa. Sinne saapui eräs venäläinen mies, joka ei puhunut ilmeisesti mitään muuta kieltä kuin venäjää, koska hän tervehti minua venäjäksi ja kun kysyin englanniksi, voinko auttaa, hän ei tajunnut mitään.
Kuuntelin juuri tuolla hetkellä Elton Johnin Goodbye Yellow Brick Roadia ja hetken päästä huomasin, että mainitsemani venäläismies hyräili biisin tahdissa. Juuri kun hän oli poistumassa kaupasta, hän vielä kiitti venäjäksi ja lähti sitten tanssien ja laulaen ulos kaupasta. Silloin ilmeeni oli tämä. Kyseinen keissi piristi loppuiltaani mukavasti.

killinki

Nyt. Mitä.

Näin melko friikkiä unta.

Ensin olin perheeni kanssa maanpaossa jostakin syystä, ja piilottelimme vanhassa lukiossani jossain kellaritilassa jota ei oikeasti ole olemassa. Sinne sitten ilmestyi myös historianopettajani hengaamaan ja soittamaan haitaria, ja pian paikalle saapui myös yläasteaikainen historianopettajani, joka hetken chillailtuaan ryhtyi ammuskelemaan ympäriinsä. Perheeni oli tässä vaiheessa onnekseni kadonnut, joten itse pakenin ulos Inception-tyyliseen talvivuoristomaisemaan, jossa heti välittömästi ulos päästyäni minuun törmäsikin auto, joka tuli tyhjästä ja katosi saman tien. Molemmat jalkani taisivat murtua, koska en pystynyt kävelemään ja muutenkin sattui saatanasti. Raahauduin sitten johonkin suuntaan pakoon, kunnes jostain toisesta suunnasta minua ammuttiin kahdesti johonkin rintakehän alueelle. Makasin sitten siinä hangessa hetkisen ja meinasin jopa miettiä että "wtf, tän on pakko olla unta" mutta uni ei silti muuttunut selkouneksi vaan jostain ilmestyi ambulanssi joka poimi minut kyytiin. 

Seuraavaksi ilmestyinkin "autokouluun" jossa oli vanha yläasteluokkani oppilaina. Tämä autokoulu piti sisällään törmäilyautotyyppisen radan, jossa kuitenkin autojen seassa kulki aitoja metroja ja busseja ja muuta vaarallista, joita piti sitten väistellä. Ajokorttia ei tietenkään saanut, jos muussautui metron alle.

Haluaisiko joku kenties kertoa minulle että mitä helvettiä?

killinki